Ensimmäiset 2 kuukautta oli ihan helvetilliset. Vuodin joka päivä ja olin jo päättänyt, että huhtikuussa koko hökötys saa lähteä, mutta siitä se sitten tasaantui. Tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän ehkäisyyn ja meidän kakkosvauvan toiveilla on nyt lopullinen päätös. Kierukka toimii 5 vuotta, sen jälkeen pitää ehkä laittaa vielä toinen, mutta sen jälkeen alkaa varmaan oma hormonitoiminta olla jo niin nollissa, ettei vahinkojakaan tarvitse pelätä.

Neljä raskautta, yksi ihana lapsi. Elämä on hyvä näin.

Tein pääsiäisenä testin, koska halusin sen odotetun negan vaan alta pois. Testiin tuli kuitenkin ällistyttävä haalea haamu, josta alkoi jännitys. Haamu muuttui testin merkkiä vaihtamalla heti seuraavana päivänä plussaksi, veritesti oli pääsiäisen jälkeen mukavasti positiivinen ja seurantatestissä muutamaa päivää myöhemmin arvo noussut hienosti. Varhaisultrassa näkyi syke ja kaikki oli hyvin.

Kunnes ei enää ollut.

Seuraavassa ultrassa ei löytynyt enää sykettä ja alkio oli pienentynyt. Todettiin keskeytynyt keskenmeno. Alkio ei tullut ulos Cytoteceillä, joten jouduin kaavintaan.

Fyysisesti raskaus on nyt ohi, henkisesti alan työstää tätä menetystä heti, kun löydän miellyttävältä vaikuttavan terapeutin. Tämä tulee vaatimaan kuukausien (vuosien?) purkamista, että voin löytää halun elää loppuelämäni yhden lapsen äitinä. Että voin taas hymyillä. Että näen yhden lapsen äitiydessä hyviä puolia. Että pystyn päästämään irti toiveista. Että löydän tasapainon loppuelämään. Etten ole vihainen elämälle.

Tällä hetkellä olen kaukana tasapainosta ja mielenrauhasta. Vihaan kahden lapsen perheitä enemmän kuin aikoihin. Vetäydyn, vihaan, olen katkera.

Otsikon G3 P1 on neuvolan ja sairaalan raskauskieltä ja tarkoittaa, että minulla on ollut 3 raskautta ja 1 (elävän lapsen) synnytys. Tämä tulee olemaan loppuelämäni diagnoosi.

Hoitoja emme enää jatka, on niin huutavan selvää, että alkioissa on jotain vikaa. Kun 11 kypsästä munasolusta saadaan vain 1 siirtokelpoinen yksilö ja sekin lopulta menehtyy, ei tarvitse olla erityisen fiksu tajutakseen, että solutasolla on vikaa.

Minun elämästäni tuli tällainen. Vajavainen ja surullinen.

En jatka enää tätä blogia enkä lue lapsettomuusblogeja. Yritän löytää terapian avulla elämälleni uuden suunnan.

Hyvää jatkoa kanssani hoitoja ja tunteita läpikäyneille.

Tiedän, että ihmisillä on oireettomia alkuraskauksia, mutta tiedän myös, että minulla ei niitä ole. Olen ollut kaksi kertaa raskaana ja tiedän, miltä se tuntuu jo ennen testiä. Tiedän, ettei vaikka monet muut raskaus pääsee yllättämään, minua valitettavasti ei. Rintani reagoivat vahvasti ja ajoissa raskaushormoniin (aitoon ja piikistä saatuun), eikä sellaisesta ole nyt mitään viitettä. Ei ole edes sitä luomun loppukierron hormoneista johtuvaa pinkeyttä tisseissä. Ei niin mitään. Ei mitään vihlaisuja tai repäisykipuja, ei menkkakipuja, ei mitään. Joku yltiöpositiivi varmaan miettii, että sehän se vasta voikin olla raskauden merkki, mutta älkää vaivautuko. Vedän kuonoon jokaista positiivaria, joka tulee puhkumaan jotain plussatuulia. :)

Jos yrittäisin ensimmäistä, voisin vielä uskoa ihmeisiin, mutta kolmannen plussan kohdalla tiedän jo, miltä tässä vaiheessa pitäisi tuntua. Tämä ei mitenkään voi mennä jotenkin täysin eri tavalla, kroppani vaan reagoi asioihin tietyllä tavalla ja piste.

Ajattelin testata lauantaina, saanpa itse valita hetken, kun huonot ja lopulliset uutiset tulevat. Alkuviikosta alan etsiä aikaa pätevälle lapsettomuuspsykologille, joka saa käsitellä tämän sekundäärisen lapsettomuuden kanssani niin, että voin elää sen kanssa järjissäni.

Joku osa minussa toivoo tietysti "kolmen vuoden jälkeen lopetimme yrittämisen ja yhtäkkiä olen raskaana!" -tarinaa, mutta realistipuoleni ymmärtää, että yhtä tuollaista tarinaa kohden on ainakin 20 toisenlaista tarinaa ja elämäni todennäköisyyksillä emme todellakaan osu noihin ihmeisiin.

Odottelin puoli tuntia soittoa ja lopulta hoitaja soitti konsultoineensa toista lääkäriä, joka oli käskenyt tulla kuitenkin ainakin ultraan. Oma lääkäri sitten katsoisi, mistä vuoto tulee ja voidaanko siirto tehdä.

Oma lääkäri oli taas myöhässä ja ehdin jo myydä maani siinä odotellessa.

Vuoto ei kuitenkaan onneksi tullut kohdusta vaan jostain muualta. Vaihtoehtojen ollessa aika vähissä, uskoisin, että aamulla pistämäni Lutinus oli raapaissut jostain. Vähän vaikeasti se sinne menikin.

Enivei. Limakalvo oli hienon näköinen ja sinne sain meidän viimeisen alkion kohtuun kellumaan. Lääkäri toivotti onnea matkaan ja sanoi, että pääsiäisen aikana selviää, onnistuiko tämä.

Mulla oli mietittynä pitkä puhe siitä, miten tämä on meidän vika hoito, emmekä enää kohtaa, mutta olin tuon vuotoepisodin päätyttyä niin helpottuneen itkuinen, etten pystynyt sanomaan mitään. Klinikalla en vielä itkenyt, mutta heti autossa tulvahti helpotuksen ja järkytyksen sekaiset kyyneleet.

Testiä voisin kai ajatella dpo 14, eli ensi lauantaina. Silloin varmaan näkyy, jos on näkyäkseen.

Laskin, että aiemmissa siirroissa vuoto on alkanut aina 15-16 päivää punktiosta, eli jos PAS menisi yhtään samoissa aikatauluissa, vuoto alkaisi tulevana sunnuntaina tai maanantaina. Lauantaina ehtisin ehkä testata ennen vuodon alkua, ellei vuoto nyt ala jotenkin eri tavalla, kun ei ole kyseessä tuoresiirto.

Olen hyvin epävarma, haluanko testata vai vaan löytää housuista ikävän yllätyksen... Toisaalta se negan hetki olisi itse valittu, vuoto voi alkaa ihan milloin vaan.

Ei ole PÄTKÄÄKÄÄN onnistunut olo. ei PIENINTÄKÄÄN vihjettä plussasta rinnoissa tai kohdussa. EI NIIN MITÄÄN. Edes Ovitrellesta ei tullut rinnat kipeiksi, kuten punktion aikaan (jolloin kyllä laitoin samaan aikaan myös Gonapeptylin ja rinnat olivat 2 viikkoa turvonneet ja arat). Esikoisesta huomasin raskauden rinnoista, jotka eivät tuntuneet mahtuvan paidan sisään. Nyt nämä nahkaläpyskät on ihan tyhjät ja pehmeät.

Olin ennen siirtoa valmistautunut ihan neutraalilla mielellä negaan, mutta nyt se tuntuu isolta pettymykseltä. Olisin halunnut jotain jännitettävää - oireita yms. mutta ei ole yhtään mitään, mikä pitäisi toivoa yllä.

4-6 päivää jännitystä jäljellä, sitten tämä on ohi. Blogi jää joka tapauksessa taakse ja elämä jatkuu muualla.

Voitteko kuvitella?!

Jos kumpikaan ei selviä sulatuksesta, polkumme loppuu huomenna. Lopetan tämän pakkomielteisen toivomisen ja odottamisen ja hyväksyn kohtaloni. En enää sure, toivo tai elä näissä ajatuksissa, otan elämälleni ihan muun suunnan.

Jos vain toinen kahdesta sulatetusta alkioista selviää, polkumme jatkuu vielä viikon ja kolme päivää testiin asti.

Jos huomenna selviää yksi, joka ei tartu, polkumme jatkuu ainakin toukokuulle toiseen siirtoon (huhtikuussa olen lomalla oviksen aikaan).

Mutta on siis mahdollista, että tämä kaikki tulee päätökseen HUO-MEN-NA. Yhden yön päästä. Noin 20-22 tunnin päästä luulisin tulevan sen viimeisen soiton, jos on tullakseen.

Pitääkö mun nyt kuitenkin äkkiä vielä selata kaikki lapsettomuusblogit läpi, kun meidän hoitojen PISTEEN jälkeen en aio niihin enää palata?!

VOIHAN JÄNNITYS. Tämä kaikki vuosien toivottomuus voi olla ohi huomenna. Ei kivalla tavalla, mutta ohi kuitenkin.

Huhhuh, mikä ajatus.

Tein jo päätöksen, että tämä oli meidän vika hoito. Pari päivää olin siitä 200% varma ja toivoin jo, ettei edes päästä siirtoon tästä hoidosta, sitten luin keskusteluja ja tuli taas sellainen pakkomielteinen suhtatutuminen raskauteen ja toivon kovasti plussaa ja kävi kerran jo mielessä hoitojen jatkaminenkin. Ihan älytöntä vatkaamista tämä!

Kaverillekin sanoin, että tämä oli ensi viikon ratkaisun jälkeen sitten tässä. Hän tiedusteli, onko se lääkärin suositus. Jouduin sanomaan, että lääkäri ihan varmasti kannustaisi vielä jatkamaan hoitoja, että tämä on ihan mun oma päätös.

Ei pitäisi lukea (eikä varmasti kirjoittaakaan) mitään lapsettomuuteen liittyvää, voisin rauhassa alkaa tehdä pesäeroa hoitoihin ja lapsettomuuden pakkomielteeseen.

Noh, ensi viikolla sitten. Sitten tämä on ohi.

Niin, paitsi jos heti eka alkio selviää sulatuksesta ja toinen jää pakkaseen.. Sitä mahdollisuutta en muistanut edes laskea vaihtoehdoksi, olen niin varma, että vain toinen (jos sekään) selviää...

Näillä luvuilla pistin eilen loput Ovitrellesta, ovulaatio tulee lauantaina, Lutinus alkaa sunnuntaina ja siirto on ensi torstaina, jos kaikki menee hyvin.
Laboratoriossa päättävät kuulemma tänään keskusteluissa, että ottavatko sen morulan sulamaan jo keskiviikkona ja seurailevat sitä torstaihin ja siirtävät, jos on elossa vai ottavatko suoraan sen blaston. Sen blaston toki ehtii sulattaa sitten vielä torstainakin, jos morula ei selviä yön yli. Mulle ihan sama, mitä tekevät, kunhan siirtoon pääsisin. Haluan meidän vikalle hoidolle edes siedettävän lopun. Mun mielestä olisi liian raakaa, että tämä loppuisi puhelinsoittoon, ettei ole mitään siirrettävää. Mielummin otan vaikka sen vikan negan vielä.

Ai niin! Lääkäri varoitteli kaksosten riskistä, jos nyt kotona yrittää siittää samalla, kun odottaa siirtoa. Nauroin mielessäni, että olisi se nyt aika helvetin irvokasta, että kahdesta suunnasta tärppäisi kerralla, kun yli 3 vuotta ollaan oltu ilman mitään onnistumisia. Silti sitten järki kuitenkin sanoo, että pitäiskö nyt kuitenkin minimoida ne kotiriskit, kaksosia minä nimittäin en todellakaan halua. Kuitenkin, jos siirto peruuntuu, sittenpä se kuitenkin vasta vituttaakin! Ei MITÄÄN mahdollisuuksia.
 

Pistän alkuviikon ajan yhden naksauksen Ovitrellea ja torstaina on uusi ultra. Silloin päätetään siirtopäivä ja se, voiko siirtoa tehdä ollenkaan, eli jääkö limakalvo liian huonoksi ja ovulaatio tulematta.

Menin klinikalle hoitoihin väsyneenä ja lähdin sieltä vielä väsyneempänä. En odota mitään niin paljon kuin että nämä hoidot olisivat ohi! Tämä oli meidän vika hoito ja kun nämä sulatukset saataisiin nyt tehtyä, voin aloittaa toiveen hautaamisen. Ärsyttää, jos tämä nyt vielä tästäkin venyy.

Siirto voidaan kuulemma tehdä tähän kiertoon. Eli limakalvon kehitystä ja alkion sulatusta jännittäessä! Jos kaikki menee hyvin, siirto lienee siis suunnilleen tuolla 16.3.