Hyvä ystäväni synnytti reilu viikko sitten ja sain asiasta tiedon muiden ohella tekstiviestillä. En pystynyt ja osittain en halunnut vastata mitään, enkä ole ollut häneen missään yhteydessä. Tänään jätin vastaamatta puheluunsa. Ei vaan riitä voimat. Ei ole riittänyt näkemiseen koko raskausaikana, eikä oikein puheluihinkaan. Emme ole nyt nähneet aika tarkalleen vuoteen toisiamme ollenkaan. Emmekä näe jatkossakaan, koska en halua nähdä tuota vauvaa, joka jollain kierolla tavalla tuntuu olevan minulta pois. Saanut alkunsa ja syntynyt sillä aikaa, kun me olemme toivoneet omaa. Joku on kiilannut jonossa ja minä pahoitin mieleni. Ja myönnän tämän kaiken ihan röyhkeästi siitä huolimatta, että heilläkin on ollut vaikeuksia raskauksissa.

Tämä ystävä on tiennyt hoitojemme kulusta alusta asti ja sanoin hänelle jo 2 vuotta sitten, että jos hän saa toisen lapsen ennen meitä, joudun katkerana katkaisemaan ystävyyssuhteemme. Hän ei tainnut ottaa minua vakavissaan, enkä itse halunnut uskoa, että joutuisin olemaan. Täytyy nyt miettiä, mitä teen.

Ajattelin "tulla kaapista" näiden hoitojen suhteen ja päätin kertoa toiselle ystävälleni (3kk lapsen äidille) meidän hoidoista. Yritin monta kertaa saada asian sanottua, mutta se ei vaan tullut ulos. Sanat jäivät toistuvasti kurkkuun. Lopulta sain ympäripyöreästi tiivistettyä, että olemme yrittäneet 1,5 vuotta luomuna ja olleet puoli vuotta hoidoissa, mutta ne loppuivat tuloksettomina. En pystynyt jatkamaan lausetta ja välttelin katsekontaktia, leikitin muka keskittyneesti vauvaa. Jotenkin sen sanominen oli aivan älyttömän vaikeaa. Ja sitten siinä kävi tietysti niin, että sain vastaukseksi yhden niistä lauseista, joiden takia en halua tästä kenellekään puhua. Hyväntahtoinen ja niin ärsyttävä "no, mutta ihme voi tapahtua, kun lopetat stressaamisen" tai joku vastaava. Suljin korvani, ei ollut voimia antaa sanojen osua sisimpään.

Kuluneena viikonloppuna kolmas ystäväni kysyi jotain meidän mahdollisesta toisen lapsen toiveesta. Aloin välittömästi kyynelehtiä ja sanoin, että ei puhuta siitä, koska alan itkeä. Ystävä vaihtoi ystävällisesti heti puheenaihetta. Vietimme 24h yhdessä, mutta en palannut aiheeseen, eikä hän kysynyt. Ei minusta näköjään ole luontevaksi puhujaksi tämän aiheen pohjilta.

Laihis ja kokislakko rullaavat tasaista tahtia, seuraavat menkat alkanevat vapun jälkeen. Verottaja muisti sellaisilla mätkyillä, että en ole ollenkaan varma, onko loppukesän viimeiseen hoitoon rahaa. Jotenkin se tuntuu vielä niin kaukaiselta, etten ole edes ajatellut tarkemmin. Enkä haluakaan ajatella, jos lopputulos on se, että en saa viimeistä hoitoa järjestymään. En halua tietää sitä vielä.