Voi hemmetti, että harmittaa tämä oireettomuus. Toivoin, että saisin kaikkia epämääräisiä oireita ja oikeaa jännitystä näihin elämäni viimeisiin piinapäiviin. Rinnat olisi kipeät ja turvonneet, vatsassa olisi hämäriä tuntemuksia jne.
Mutta ei. Ei niin MITÄÄN.

Tiedän, että ihmisillä on oireettomia alkuraskauksia, mutta tiedän myös, että minulla ei niitä ole. Olen ollut kaksi kertaa raskaana ja tiedän, miltä se tuntuu jo ennen testiä. Tiedän, ettei vaikka monet muut raskaus pääsee yllättämään, minua valitettavasti ei. Rintani reagoivat vahvasti ja ajoissa raskaushormoniin (aitoon ja piikistä saatuun), eikä sellaisesta ole nyt mitään viitettä. Ei ole edes sitä luomun loppukierron hormoneista johtuvaa pinkeyttä tisseissä. Ei niin mitään. Ei mitään vihlaisuja tai repäisykipuja, ei menkkakipuja, ei mitään. Joku yltiöpositiivi varmaan miettii, että sehän se vasta voikin olla raskauden merkki, mutta älkää vaivautuko. Vedän kuonoon jokaista positiivaria, joka tulee puhkumaan jotain plussatuulia. :)

Jos yrittäisin ensimmäistä, voisin vielä uskoa ihmeisiin, mutta kolmannen plussan kohdalla tiedän jo, miltä tässä vaiheessa pitäisi tuntua. Tämä ei mitenkään voi mennä jotenkin täysin eri tavalla, kroppani vaan reagoi asioihin tietyllä tavalla ja piste.

Ajattelin testata lauantaina, saanpa itse valita hetken, kun huonot ja lopulliset uutiset tulevat. Alkuviikosta alan etsiä aikaa pätevälle lapsettomuuspsykologille, joka saa käsitellä tämän sekundäärisen lapsettomuuden kanssani niin, että voin elää sen kanssa järjissäni.

Joku osa minussa toivoo tietysti "kolmen vuoden jälkeen lopetimme yrittämisen ja yhtäkkiä olen raskaana!" -tarinaa, mutta realistipuoleni ymmärtää, että yhtä tuollaista tarinaa kohden on ainakin 20 toisenlaista tarinaa ja elämäni todennäköisyyksillä emme todellakaan osu noihin ihmeisiin.