Olin raskaana.

Tein pääsiäisenä testin, koska halusin sen odotetun negan vaan alta pois. Testiin tuli kuitenkin ällistyttävä haalea haamu, josta alkoi jännitys. Haamu muuttui testin merkkiä vaihtamalla heti seuraavana päivänä plussaksi, veritesti oli pääsiäisen jälkeen mukavasti positiivinen ja seurantatestissä muutamaa päivää myöhemmin arvo noussut hienosti. Varhaisultrassa näkyi syke ja kaikki oli hyvin.

Kunnes ei enää ollut.

Seuraavassa ultrassa ei löytynyt enää sykettä ja alkio oli pienentynyt. Todettiin keskeytynyt keskenmeno. Alkio ei tullut ulos Cytoteceillä, joten jouduin kaavintaan.

Fyysisesti raskaus on nyt ohi, henkisesti alan työstää tätä menetystä heti, kun löydän miellyttävältä vaikuttavan terapeutin. Tämä tulee vaatimaan kuukausien (vuosien?) purkamista, että voin löytää halun elää loppuelämäni yhden lapsen äitinä. Että voin taas hymyillä. Että näen yhden lapsen äitiydessä hyviä puolia. Että pystyn päästämään irti toiveista. Että löydän tasapainon loppuelämään. Etten ole vihainen elämälle.

Tällä hetkellä olen kaukana tasapainosta ja mielenrauhasta. Vihaan kahden lapsen perheitä enemmän kuin aikoihin. Vetäydyn, vihaan, olen katkera.

Otsikon G3 P1 on neuvolan ja sairaalan raskauskieltä ja tarkoittaa, että minulla on ollut 3 raskautta ja 1 (elävän lapsen) synnytys. Tämä tulee olemaan loppuelämäni diagnoosi.

Hoitoja emme enää jatka, on niin huutavan selvää, että alkioissa on jotain vikaa. Kun 11 kypsästä munasolusta saadaan vain 1 siirtokelpoinen yksilö ja sekin lopulta menehtyy, ei tarvitse olla erityisen fiksu tajutakseen, että solutasolla on vikaa.

Minun elämästäni tuli tällainen. Vajavainen ja surullinen.

En jatka enää tätä blogia enkä lue lapsettomuusblogeja. Yritän löytää terapian avulla elämälleni uuden suunnan.

Hyvää jatkoa kanssani hoitoja ja tunteita läpikäyneille.