Päädyin sitten lopulta tammikuussa 2019 kuparikierukkaan.

Ensimmäiset 2 kuukautta oli ihan helvetilliset. Vuodin joka päivä ja olin jo päättänyt, että huhtikuussa koko hökötys saa lähteä, mutta siitä se sitten tasaantui. Tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän ehkäisyyn ja meidän kakkosvauvan toiveilla on nyt lopullinen päätös. Kierukka toimii 5 vuotta, sen jälkeen pitää ehkä laittaa vielä toinen, mutta sen jälkeen alkaa varmaan oma hormonitoiminta olla jo niin nollissa, ettei vahinkojakaan tarvitse pelätä.

Neljä raskautta, yksi ihana lapsi. Elämä on hyvä näin.

Viime viikon kuukautiset alkoivat niin oudolla tiputtelulla ja poikkeuksellisen kovilla kivuilla, että oli pakko tehdä testi. Siinä oli hento toinen viiva.
Vuoto alkoi kuitenkin sitten heti seuraavana päivänä kunnolla, joten kyseessä oli spontaani keskenmeno.
Elämäni kolmas keskenmeno. Teen kaikkeni, että myös viimeinen.
Harkitsen hormonikierukan laittamista, mutta kun 90 % netissä olevista kokemuksista on paskoja tai jopa kammottavia, en vielä uskalla. Vauvaa meille ei kuitenkaan enää missään tapauksessa tule, se juna meni jo. 

Olin raskaana.

Tein pääsiäisenä testin, koska halusin sen odotetun negan vaan alta pois. Testiin tuli kuitenkin ällistyttävä haalea haamu, josta alkoi jännitys. Haamu muuttui testin merkkiä vaihtamalla heti seuraavana päivänä plussaksi, veritesti oli pääsiäisen jälkeen mukavasti positiivinen ja seurantatestissä muutamaa päivää myöhemmin arvo noussut hienosti. Varhaisultrassa näkyi syke ja kaikki oli hyvin.

Kunnes ei enää ollut.

Seuraavassa ultrassa ei löytynyt enää sykettä ja alkio oli pienentynyt. Todettiin keskeytynyt keskenmeno. Alkio ei tullut ulos Cytoteceillä, joten jouduin kaavintaan.

Fyysisesti raskaus on nyt ohi, henkisesti alan työstää tätä menetystä heti, kun löydän miellyttävältä vaikuttavan terapeutin. Tämä tulee vaatimaan kuukausien (vuosien?) purkamista, että voin löytää halun elää loppuelämäni yhden lapsen äitinä. Että voin taas hymyillä. Että näen yhden lapsen äitiydessä hyviä puolia. Että pystyn päästämään irti toiveista. Että löydän tasapainon loppuelämään. Etten ole vihainen elämälle.

Tällä hetkellä olen kaukana tasapainosta ja mielenrauhasta. Vihaan kahden lapsen perheitä enemmän kuin aikoihin. Vetäydyn, vihaan, olen katkera.

Otsikon G3 P1 on neuvolan ja sairaalan raskauskieltä ja tarkoittaa, että minulla on ollut 3 raskautta ja 1 (elävän lapsen) synnytys. Tämä tulee olemaan loppuelämäni diagnoosi.

Hoitoja emme enää jatka, on niin huutavan selvää, että alkioissa on jotain vikaa. Kun 11 kypsästä munasolusta saadaan vain 1 siirtokelpoinen yksilö ja sekin lopulta menehtyy, ei tarvitse olla erityisen fiksu tajutakseen, että solutasolla on vikaa.

Minun elämästäni tuli tällainen. Vajavainen ja surullinen.

En jatka enää tätä blogia enkä lue lapsettomuusblogeja. Yritän löytää terapian avulla elämälleni uuden suunnan.

Hyvää jatkoa kanssani hoitoja ja tunteita läpikäyneille.

Voi hemmetti, että harmittaa tämä oireettomuus. Toivoin, että saisin kaikkia epämääräisiä oireita ja oikeaa jännitystä näihin elämäni viimeisiin piinapäiviin. Rinnat olisi kipeät ja turvonneet, vatsassa olisi hämäriä tuntemuksia jne.
Mutta ei. Ei niin MITÄÄN.

Tiedän, että ihmisillä on oireettomia alkuraskauksia, mutta tiedän myös, että minulla ei niitä ole. Olen ollut kaksi kertaa raskaana ja tiedän, miltä se tuntuu jo ennen testiä. Tiedän, ettei vaikka monet muut raskaus pääsee yllättämään, minua valitettavasti ei. Rintani reagoivat vahvasti ja ajoissa raskaushormoniin (aitoon ja piikistä saatuun), eikä sellaisesta ole nyt mitään viitettä. Ei ole edes sitä luomun loppukierron hormoneista johtuvaa pinkeyttä tisseissä. Ei niin mitään. Ei mitään vihlaisuja tai repäisykipuja, ei menkkakipuja, ei mitään. Joku yltiöpositiivi varmaan miettii, että sehän se vasta voikin olla raskauden merkki, mutta älkää vaivautuko. Vedän kuonoon jokaista positiivaria, joka tulee puhkumaan jotain plussatuulia. :)

Jos yrittäisin ensimmäistä, voisin vielä uskoa ihmeisiin, mutta kolmannen plussan kohdalla tiedän jo, miltä tässä vaiheessa pitäisi tuntua. Tämä ei mitenkään voi mennä jotenkin täysin eri tavalla, kroppani vaan reagoi asioihin tietyllä tavalla ja piste.

Ajattelin testata lauantaina, saanpa itse valita hetken, kun huonot ja lopulliset uutiset tulevat. Alkuviikosta alan etsiä aikaa pätevälle lapsettomuuspsykologille, joka saa käsitellä tämän sekundäärisen lapsettomuuden kanssani niin, että voin elää sen kanssa järjissäni.

Joku osa minussa toivoo tietysti "kolmen vuoden jälkeen lopetimme yrittämisen ja yhtäkkiä olen raskaana!" -tarinaa, mutta realistipuoleni ymmärtää, että yhtä tuollaista tarinaa kohden on ainakin 20 toisenlaista tarinaa ja elämäni todennäköisyyksillä emme todellakaan osu noihin ihmeisiin.

1h 45min ennen viime torstain siirtoa huomasin vessassa vuotavani verta. En paljon, mutta kuitenkin vuotavani. Soitin heti klinikalle siinä toivossa, että hoitaja rauhoittelee, ettei ole mitään hätää, tämä on ihan yleistä. Vaan hänpä olikin itse jotenkin hätääntyneen oloinen ja ihan ihmeissään, että mitäs nyt tehdään. Lääkäri ei ollut paikalla, joten hoitaja lupasi selvitellä asiaa ja soittaa takaisin. Viimeistään siinä vaiheessa mielenrauhani järkkyi ihan täysin ja ehdin jo ottaa henkiset itku-potku-raivarit, että tähänkö tämä nyt kaatui. Sain siinä soittaessani tiedon, että molemmat alkiot on sulatettu ja toinen ei ollut selvinnyt. Ei ole vaikea meidän solujen laadulla veikata, ettei viimeinen alkio selviäisi enää uudelleen pakastamisesta ja sulattamisesta. Olin ihan järkyttynyt, että näinkö paskasti meidän vika hoito päättyy!

Odottelin puoli tuntia soittoa ja lopulta hoitaja soitti konsultoineensa toista lääkäriä, joka oli käskenyt tulla kuitenkin ainakin ultraan. Oma lääkäri sitten katsoisi, mistä vuoto tulee ja voidaanko siirto tehdä.

Oma lääkäri oli taas myöhässä ja ehdin jo myydä maani siinä odotellessa.

Vuoto ei kuitenkaan onneksi tullut kohdusta vaan jostain muualta. Vaihtoehtojen ollessa aika vähissä, uskoisin, että aamulla pistämäni Lutinus oli raapaissut jostain. Vähän vaikeasti se sinne menikin.

Enivei. Limakalvo oli hienon näköinen ja sinne sain meidän viimeisen alkion kohtuun kellumaan. Lääkäri toivotti onnea matkaan ja sanoi, että pääsiäisen aikana selviää, onnistuiko tämä.

Mulla oli mietittynä pitkä puhe siitä, miten tämä on meidän vika hoito, emmekä enää kohtaa, mutta olin tuon vuotoepisodin päätyttyä niin helpottuneen itkuinen, etten pystynyt sanomaan mitään. Klinikalla en vielä itkenyt, mutta heti autossa tulvahti helpotuksen ja järkytyksen sekaiset kyyneleet.

Testiä voisin kai ajatella dpo 14, eli ensi lauantaina. Silloin varmaan näkyy, jos on näkyäkseen.

Laskin, että aiemmissa siirroissa vuoto on alkanut aina 15-16 päivää punktiosta, eli jos PAS menisi yhtään samoissa aikatauluissa, vuoto alkaisi tulevana sunnuntaina tai maanantaina. Lauantaina ehtisin ehkä testata ennen vuodon alkua, ellei vuoto nyt ala jotenkin eri tavalla, kun ei ole kyseessä tuoresiirto.

Olen hyvin epävarma, haluanko testata vai vaan löytää housuista ikävän yllätyksen... Toisaalta se negan hetki olisi itse valittu, vuoto voi alkaa ihan milloin vaan.

Ei ole PÄTKÄÄKÄÄN onnistunut olo. ei PIENINTÄKÄÄN vihjettä plussasta rinnoissa tai kohdussa. EI NIIN MITÄÄN. Edes Ovitrellesta ei tullut rinnat kipeiksi, kuten punktion aikaan (jolloin kyllä laitoin samaan aikaan myös Gonapeptylin ja rinnat olivat 2 viikkoa turvonneet ja arat). Esikoisesta huomasin raskauden rinnoista, jotka eivät tuntuneet mahtuvan paidan sisään. Nyt nämä nahkaläpyskät on ihan tyhjät ja pehmeät.

Olin ennen siirtoa valmistautunut ihan neutraalilla mielellä negaan, mutta nyt se tuntuu isolta pettymykseltä. Olisin halunnut jotain jännitettävää - oireita yms. mutta ei ole yhtään mitään, mikä pitäisi toivoa yllä.

4-6 päivää jännitystä jäljellä, sitten tämä on ohi. Blogi jää joka tapauksessa taakse ja elämä jatkuu muualla.