90 % ajasta en edes muista koko torstain siirtoa, meinasin vahingossa sopia siihen palaverinkin, kun ei käynyt mielessäkään. Onneksi huomasin kalenterista.
Sitten se 10 % ajasta muistan ja mietin ja murehdin ja iloitsen ja toivon.
Huomaan taas surffaavani aiheeseen liittyviä juttuja netistä... Se ei tee koskaan hyvää mulle, se kollektiivinen pahan olon tunne tarttuu niin helposti. En haluaisi lukea enää yhtäkään lapsettomuus- tai hoitoblogia tai -keskustelua! Niiden seuraaminen aiheuttaa toiveita ja suurentaa pettymystä omasta negasta. Toisaalta mulla on tässä vielä reilu viikko aikaa niitä lukea, sen jälkeen ne on koko loppuelämäksi takana.

Tein jo päätöksen, että tämä oli meidän vika hoito. Pari päivää olin siitä 200% varma ja toivoin jo, ettei edes päästä siirtoon tästä hoidosta, sitten luin keskusteluja ja tuli taas sellainen pakkomielteinen suhtatutuminen raskauteen ja toivon kovasti plussaa ja kävi kerran jo mielessä hoitojen jatkaminenkin. Ihan älytöntä vatkaamista tämä!

Kaverillekin sanoin, että tämä oli ensi viikon ratkaisun jälkeen sitten tässä. Hän tiedusteli, onko se lääkärin suositus. Jouduin sanomaan, että lääkäri ihan varmasti kannustaisi vielä jatkamaan hoitoja, että tämä on ihan mun oma päätös.

Ei pitäisi lukea (eikä varmasti kirjoittaakaan) mitään lapsettomuuteen liittyvää, voisin rauhassa alkaa tehdä pesäeroa hoitoihin ja lapsettomuuden pakkomielteeseen.

Noh, ensi viikolla sitten. Sitten tämä on ohi.

Niin, paitsi jos heti eka alkio selviää sulatuksesta ja toinen jää pakkaseen.. Sitä mahdollisuutta en muistanut edes laskea vaihtoehdoksi, olen niin varma, että vain toinen (jos sekään) selviää...